Hektinen viikko takana. Elämänmeno kahden mäyrän kanssa on rauhoittunut, koirat voi ulkoiluttaa yhdellä kertaa, ja jos poika sattuu vielä astumisesta innostumaan, sen saa loppumaan sanomalla keskustelusävyyn "ei pane". Ei tarvita enää äänivallin rikkovaa karjaisua, ei. Olen katsonut parhaaksi hieman avittaa tuota tyttöä komentamisessa, se kun tahtoo olla liiankin kanssa kiltti ja antaa kakaran tehdä melkein mitä vain. Kasvattajan kanssa juttelin eilen puhelimessa, nimittäin sellainenkin mutka meillä oli matkassa, että kyseessä on sijoituskoira, mutta hän ei nähnyt mitään ongelmaa siinä, että poika siirtyy meille, kunhan kykenemme tarjoamaan loppuelämän kodin. Tärät sovittiin Lahden näyttelyyn parin viikon päähän, sinne lähdemme vielä turisteiksi, meidän näyttelyura alkaa sitten ensi vuoden puolella pienen lihastenhankintaprojektin jälkeen. Siellä sitten kasvattaja näkee poitsun, ja saadaan paperiasiat kuntoon.

Poitsun mukana meille on muuttanut miljoona kiloa elämäniloa. Mammakoira kun on sellainen tasaisen rauhallinen, hyväntuulinen muttei silti mitenkään ylitsevuotavasti tunteitaan näyttävä, niin poika on ihan toista maata. Hulinaa, hännänheilutusta, riemua, pomppuja. Ja taitaa vähän mammaankin tätä asennetta tartuttaa, näinpä nimittäin toissapäivänä jotain, mitä en olisi ikinä uskonut näkeväni; poika nukkui kerällä jalkojeni juuressa, kun silittelin uuden kodin verhoja, niin mammapa tulikin ihan hakemalla hakemaan kakaran leikkimään! Yhdessä myös nukkuvat, kerällä, läjässä, solmussa, milloin mitenkäkin, mutta aina yhdessä. Sohvalla tai jopa pienehkössä Atlaksessa. Paitsi jos pitkätukalle tulee kuuma, mitä prinsessakoiralle ei koskaan tapahdu. Silloin menee hetkeksi lattiamajoitukseen.

Minä odotan innolla näyttelymaailmaan tutustumista, se kun on minulle ihan vierasta aluetta. Muuttoprojektia kun on enää pari viikkoa jäljellä, tai no, onhan sitä paikkojen järjestelyä ja vähän remonttiakin vielä jäljellä, mutta ei kuitenkaan loputtomasti, niin nuo näyttelytouhut onkin sitten varmaan ne, mihin voin seuraavaksi tarmoni ja innostukseni suunnata. Minulla kun pitää olla aina jotain pientä projektia meneillään, jotta elämä tuntuu mielekkäältä.

Nyt on projektina ruuanlaitto ja tappelevien lasten toisistaan irrottaminen, joten se on moro, seuraavaan kertaan!