Aamupäivä sisällä aiheutti seinien kaatumista niskaan ja pientä kireyttä sekä äidissä että lapsissa, joten suuntasimme ulos ja läheiseen metsikköön ihmettelemään syksyn kauneutta. Minä pidän kaikista vuodenajoista, ja aina myöskin jo odotan seuraavaa. Luonnon kiertokulussa on vaan jotain todella vaikuttavaa. Syksyssä parasta ovat värit, kirpeän kauniit syysilmat, pimeys jota voi kynttilöin pehmentää sekä siellä täällä näkyvät pienet muistot kesästä.

Pieni vaahtera on pukenut itsensä syksyn väreihin.

Valitettavasti myös ihmisten välinpitämättömyys näkyi metsässä; isoja kasoja mädäntyviä omenoita luomassa sulotuoksujaan ja lisäksi vielä vähän katoamattomampaa roskaa. :( 

Sinnikkäitä apilankukkia keskellä syksyn lakastuvaa luontoa

Kukkimaan unohtunut ruusu, keskellä lakastunutta heinikkoa keltaisten puiden keskellä. Suurin osa kukista oli jo muuttunut punaisiksi ruusunmarjoiksi, mutta pari sinnikästä kukkaa pensaassa vielä kukki täydessä loistossaan.

Tällä viikolla syksy on muutenkin tarjoillut parasta antiaan; aurinkoisia päiviä, sumuisia aamuja auringon kajastaessa sieltä jostain sumuvaipan keskeltä, perjantaisen yksinäisen maastoratsastusretken kahdestaan vuokrahevoseni kanssa keskellä metsää, peltojen laitamilla, metsäteillä, kauniin, keskelleen vettä keränneen kalliolouhoksen laitamilla... Kamera pitäisi olla aina taskussa, että saisi nämä kauniit hetket ikuistettua.