Muuttaminen on aina merkinnyt minulle epävarmuutta, uusia elämäntilanteita, loppuvia pari- tai ihmissuhteita, pelkoa ja kyyneliä, vaikka toisaalta myös ne ovat olleet aina näytön paikkoja; hei kyllä minä pärjään, osaan ihan itse, en tarvitse ketään. Nyt olemme muuttamassa Rakkauden kanssa yhteiseen kotiin, ensimmäiseen sellaiseen, tai no, minun ja lasten vuokrakolmioonhan me olemme ahtautuneet jo jonkin aikaa käytännössä kaikki, mutta nyt siitä tulee virallista, kera ison asuntolainan. Oma kaunis tilava omakotitalo. Mansikoita, raparperia, viinimarjapensaita.

Ensimmäistä kertaa minä en pelkää. Minua ei ahdista. Minun ei tarvitse iloita noista mansikantaimista, pensaista tai takkahuoneen kauniista takasta vain pettääkseni  itseäni, kätkeäkseni pelkoni jopa itseltäni. Ei, voin olla niistä aidosti iloinen, luottaa tulevaan, rakentaa kotia. Rinnallani ihminen, jonka kanssa haluan kotini jakaa, ja joka on tästä kaikesta vähintäänkin yhtä innoissaan. Ihminen, johon voin luottaa.

Saimme eilen avaimet, ja nykyinen kotimme on yhtä hyrskynmyrskyä. Monen monta laatikollista tavaraa on jo vietynä, vaikka oikeasti muutamme vasta kuun viimeisellä viikolla, jotta kylpyhuone- ja saunaremontit ehtivät mahdollisimman valmiiksi. Muuta sitten ei tarvitsekaan tähän hätään remontoida. Välimatka vanhan ja uuden asunnon välillä on onneksi todella pieni, joten muuton voi tehdä pikkuhiljaa, eikä maailma kaadu, vaikka jokin tietty esine sattuisikin olemaan väärässä asunnossa - sen voi melko pienellä vaivalla käydä hakemassa.

Hassua on myös se, että Koira on kuin kotonaan. Sillä on tapana vieraissa paikoissa kulkea minun kannoillani, vahtia, etten vaan pääse huomaamatta katoamaan. Eilen, tyhjässä talossa, ainoina tuttuina hajuina muutama pahvilaatikko, ympärillä kaikuvat seinät, Koira oli aivan tyyni ja rauhallinen. Se asettui eteiseen nukkumaan kuljetuskoppaansa, joka toimittaa pesän virkaa, ovi on aina avoinna, että Koira pääsee sinne nukkumaan, ja siellä se kuorsasi niin että koppa tärisi.

Taidamme olla aika onnellisia, koko perhe.