Olen ollut laiska bloggaaja. Tuntuu, ettei ole sanottavaa, vaikka mieli palaa kirjoittamaan. Onhan tässä ollut kaikenlaista, joskus hyviäkin jutun juuria mielessä, mutta hetki menee ohi, ajatus katoaa ja mieli muuttuu - eipä tuo nyt niin tähdellistä ollutkaan. Tarvitseeko ollakaan? Ei, siksi palasinkin näppiksen ääreen.

Kerronpa nyt sitten uusimmasta "projektistani". Projektista, jonka nimi on Kouluta Koirasi. Aloitin poikapuolisesta, mummo kun elelee ihan vain kotikoirana. Poikanen on sijoituksessa, eli sen olisi tarkoitus jatkaa sukuaan, eli sen pitäisi saada jonkinlaista näyttelymenestystä aikaan. Helmikuussahan kävimme pienehkössä ryhmänäyttelyssä vähän "kokeilemassa onneamme" melkolailla kylmiltään, ja se taisi olla pojalle melko järisyttävä kokemus. Niinpä nyt onkin treenin vuoro ja seuraavan kerran lähdetään kisakuntoa testaamaan pääsiäisenä.

Aloiteltiin sitten tokotreeneillä, kun paikkakunnan näyttelykoulutukset ovat olleen jäissä talvisaikaan. Nomutta, tarpeeseen tuli tuo, sillä poikaselta katoaa korvat, kun näköpiiriin ilmestyy kiinnostavia kavereita ja taivaallisia tuoksuja. Kaksi tokokertaa on mennyt siihen, että koira palkitaan ruhtinaallisesti, aina, kun se vaan huomaa minut. Katsoo sekunnin, hei mamma, olet siinä. Namia naamaan. Liikkeitä on tehty miten kuten siinä sivussa. Kotona sitten päivittäin treeniä, vähäsen, leikkien, hetki kerrallaan. Istu, seiso, maahan, sivulle, paikka (mamma siirtyy metrin päähän maksimissaan), seuraa. Naksutinta treenataan kiitosvälineeksi. Ja kas kummaa, kuurotkin korvat alkavat pikkuhiljaa kuulla. Tästä viikosta eteenpäin kerran viikossa tokoiluun lisätään myös kerran viikossa näyttelykoulutus/arkitottelevaisuus. Siellä onkin enemmän koirakoita kuin tokossa, enemmän häiriötekijöitä, enemmän kokemusta. 

Lisäksi treenaillaan fyysisesti, välillä hölkkälenkkiä mamman kanssa, välillä metsässä vapaana juoksua. Törmäsin sattumalta myös pojan kasvattajan tuttuun, joka myös kasvattaa mäykkyjä, ja jonka koirakin sattui minun koirani sukupuusta löytymään, ja oli puhetta, että hän voisi opastaa meitä jäljen tekemiseen. Loistavaa, rodulle luontaista touhua olisi se. Mutta touhua, josta minä en mitään ymmärrä. 

Summa summarum, tässä on nyt käymässä se perinteinen "hairahdus" ja minä, jolle koira on aina ollut seuralainen, olen uppoamassa syvälle harrastamisen suohon. Käsi sydämellä pyhästi lupaan kuitenkin, että koiran ehdoilla mennään, sillä pitää olla kivaa ja mielellään minulla kanssa. Ilon kautta, elämästä nauttien.