Tänään voitin ennakkoluuloni. Olen aina pitänyt joogaa pikkuisen huuhaa-hommana, heinähattujen haihatuksena, laiskojen ihmisten mukaliikuntana. Mitäs liikuntaa se nyt sitten on kun pyöritään lattialla kummallisissa asennoissa hengittelemässä ja mumisemassa?! Bongasin ilmoituksen äitiysjoogasta jo kesällä neuvolassa käydessäni, ja tänään viimein voitin itseni ja kävin kokeilemassa. 

Pikkuriikkinen pintaraapaisuhan tuo oli. Mutta se pintaraapaisu vakuuttikin tämän epäluuloilijan siitä, että tuosta saattaa olla minulle ihan konkreettista hyötyä! Minulla kun tuppaa olemaan aika monta rautaa tulessa, ja rentoutuminen on hankalaa. Jos istun sohvalla katsomassa telkkaria, neulon samalla. Olen rento lähinnä nukkuessani. Venyttelen myös laiskasti ja etenkin niska- ja selkäosasto onkin monesti aika vahvasti jumissa. 

1,5 tuntia vaikutti etukäteen hurjan pitkältä ajalta tuhista ja puhista nelinkontin lattialla. Mutta aikapa menikin kuin siivillä, ja loppurentoutuksessa huomasin olevani aivan täysin rentoutunut. Jos ajatus harhaili, sen sai nopeasti takaisin harjoitukseen yksinkertaisen hengitykseen keskittymisen avulla. Tunnin jälkeen pää oli niin tyhjä, etten meinannut muistaa osoitettani opettajan yhteystietolappuun! Huomasin myös rentoutumisen ja venyttävien liikkeiden avaavan lukkoja jumittuneista lihaksista, ja vakaasti aion ainakin yrittää ottaa kotirutiineihin edes 10 minuutin joogatuokion päivittäin. En minä tuota puuhaa suostu vieläkään kyllä liikunnaksi kutsumaan, mutta sen myönnän, että tuon tyyppinen pysähtyminen ja itsensä kuulostelu ei varmasti tee huonoa. Ei odottavalle äidille eikä kellekään muullekaan. Ties, vaikka synnytyksen jälkeen jatkaisin toisessa ryhmässä!