Yksi niistä on tämä talvi. Joka vuosi se tulee, ja aina se yllättää. Milloin kesärenkailla tai kesälaadun dieselillä ajavat autoilijat, milloin turistit, milloin kenetkäkin. Minua talvi ei ole yllättänyt, mutta ymmälleen se on saanut.

Mikä siinä onkin, että ulkoilemaan lähtiessä osaa pukeutua sään mukaan, joskus liikaakin, kuten nyt on parina päivänä käynyt, olen lähtenyt lenkille mittarin näyttäessä -14 astetta ja navakan tuulen puhaltaessa, ja palannut hiestä märkänä kotiin? Mutta auta armias, kun lähdetään ihmisten ilmoille. Kuten tänään. Pakkasin lapset autoon, ja hurautettiin joulukadun avajaisiin. Lapsille olin kyllä huolehtinut vaatetta päälle, riittävästi vähintäänkin, mutta mitä teen minä? Lähden todella talviseen säähän ulkotapahtumaan farkuissa, ilman villasukkia, ohuessa pipossa. Puolustuksekseni voin sentään sanoa, että minulla oli kuitenkin pitkät kalsarit, talvikengät ja edes jonkinlainen pipo. Ja takissa huppu. Kuitenkin kesken tapahtuman kävin ostamassa villasukat, jotka vedin tyynen tyytyväisenä kaupassa jalkaani.

Ihmettelen myös sitä, kun omilleni yritän opettaa perus käytöstapoja, kuten oman vuoron odottamista nätisti, niin jonotustilanteessa monelle vanhemmalle tärkeintä näyttää olevan saada oma lapsi sinne jonon etunenään mahdollisimman äkkiä keinolla millä hyvänsä. Selitä siinä sitten lapselle, miksi toiset saavat mennä jonon ohi, kun toisten pitää kiltisti odottaa vuoroaan.

Paljon muitakin kummallisia asioita olisi, mutta nostan vielä esiin yhden ylitse muiden. Minä, tunteeton mötikkä, olen tämän rakastumisen myötä kokenut jonkinlaisen tunteidenmullistuksen, joka säikäytti minut perusteellisesti eilen. Olin jouluista sisustustavaraa täynnä olevassa pikkupuodissa, joululaulujen soidessa, ja minun piti todenteolla pinnistellä, etten alkaisi kyynelehtiä. Arvatkaa, mikä efekti oli tänään, kun yläasteikäiset tytöt esiintyivät Lucioina ja lauloivat lapsuudesta tuttuja joululauluja??