En keksinyt otsikkoa. En vaan keksinyt. Aihekin on hieman hakusessa, mutta se liittyy vähän siihen, mitä pitää, mitä saa ja mitä voi. Tajusin tänään jutellessani tyttöni kanssa puhelimessa, että miten aikaisin OIKEASTI alkaa se MUIDEN IHMISTEN odotusten täyttämisen tarve. No, onhan tämä tullut jo esille viime talvena ja keväänä, kun haalarin käyttä eskarissa alkoi olla neidille tervanjuontia, kun kerran kaikilla muillakin on kaksiosaiset puvut. Tänään sitten neiti ensi-viikolla-ekaluokkalainen soitti isiviikollaan kuulumisia, ja siinä tuli puheeksi lenkkarit, jotka maanantaina mennään ostamaan koulun alkua varten, alkukesän palvelleet kun ovat jääneet kesän aikana pieniksi. Neiti siinä esitti toiveen, josko voisi saada myös sateenkestävän tuulipuvun, kun kerran KUKAAN MUUKAAN ei enää pidä sadetakkia.

Sinänsä ontuva tuo logiikka on, että tämän viikon aikana, jonka lapset ovat hoidossa loman jälkeen viettänyt, on siellä ollut tasan yksi tuleva koulukaveri. Ja kurahousukansaahan on päiväkoti pullollaan. Neiti joutuu tyytymään tuulipukuun ja sadetakkiin ainakin tämän syksyn vielä - tarkastellaan tilannetta uudelleen keväällä, kun puvusto menee kokonsa puolesta vaihtoon melko varmasti.

Tästä saadaan sujuvasti aasinsilta siihen, mitä aikuiselta ihmiseltä odotetaan. Minä kun työskentelen esimiesasemassa, vaikkakin hyvin paljon suorittavaa työtä tiskin takana teenkin, niin minunhan pitäisi vähintäänkin pitää työni, mieluusti tosin edetä urallani isompiin paikkoihin, saamaan enemmän vastuuta ja mammonaa. Mutta mitäs ihmettä, alan olla pikkuhiljaa ERITTÄIN kypsä tähän pubielämään, moniongelmaisiin asiakkaisiin, siihen, että olen tällä pienellä paikkakunnalla kaikkien asiakkaiden muka kaveri. Siihen, että minulla ei ole lomia, koska aina lomalla joku töistä vähintäänkin soittaa, ja vielä yleensä asiasta, joka olisi oikein hyvin voinut odottaa loman loppumista. Siihen, että olen vastuussa myös muiden, kuin itseni tekemisistä. Siihen, että sairastuessani, tai lasteni sairastuessa, tai jonkun työntekijäni sairastuessa, huolehdin itse jonkun puolestani töihin, mikä taas ei ole ihan helppoa paikassa, jossa ollaan aina yksin töissä; tarvittavaa osaamista ei oikein tahdo löytyä kuin omalta henkilökunnalta. Siihen, että minä, maailman iltaunisin ihminen, valvon iltavuorossa yli puolenyön ja olen sitten seuraavan päivän ihan töttöröö.

Tätä kaikkea miettiessäni ja pyöritellessäni olen kehittänyt Suunnitelman. Suunta on pois tiskin takaa, pois iltapainotteisesta työstä, vastuu (vaikka isompikin, se ei haittaa) VAIN omista tekemisistä. Ja jos sairastun, voin soittaa jollekin MUULLE, joka hoitaa. Suunnitelman toteutusnopeus on vielä hieman auki. Minulla kun on kaksi mahdollista väylää. Ensimmäinen alkaa muutaman viikon kuluttua, ja sitä toteutetaan nykyisten töideni ohella. Eli ainakin seuraavat kaksi vuotta opiskelen kasvatustieteitä yliopistossa etänä. Ensimmäisen vuoden jälkeen voin varovasti alkaa miettiä, mihin voin opintoja hyödyntää, ja mitä minun pitää sen eteen vielä opiskella lisää. Siinä samalla tutkailen päivittäin tai ainakin viikottain (nyt en ole malttanut pitää yhtään välipäivää tutkailussa) lehtiä ja työkkärin sivuja, josko siellä olisi tarjolla jotain sopivaa päivätyötä minulle. Tässä kohtaa sitten taas törmätään näihin odotuksiin. Miltä näyttää ravintolapäällikkö, joka hakee vaikkapa jonkunlaisen myyjän paikkaa? Epätoivoiselta, hullulta, potkujen partaalla olevalta? Työtä kaihtavalta luuserilta, joka vaan haluaa päästä helpommalla? Vakuuta siinä sitten mahdollinen tuleva pomo, että kyllä, olen järjissäni, ajatellut asian loppuun, ahkera työntekijä. En vaan halua elää työlleni, haluan sen vaan olevan osa elämääni.

Suunnitelman heikkous on sen toteutusnopeus. Minä kun en ole tottunut odottelemaan oikein mitään. Nyt on vaan pakko malttaa. Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka nämä ympäristön paineet vaikuttavat lähitulevaisuudessa - sekä pieneen koululaiseeni että minuun.