Nyt kun retkeilyn makuun pääsin, oli eilisen ohjelmassa paikka nimeltä Haukkavuori. Noin kilometrin matka näköalapaikalle vuoren laelle, vuorella korketta muistaakseni 80-90m, alas pystysuora pudotus kalliota, alhaalla järvi. Melko lumoavat maisemat siis. Siinä juottelin koirat ja itseni, ja sitten jatkettiin kolmen kilometrin mittaiselle luontopolulle.

Maasto oli vähintäänkin haastava; polku oli kyllä, ja suurimmaksi osaksi hyvin merkattukin. Kerran piti vähän etsiä, että mihinkäs sitä nyt taas pitikään mennä. Polulla oli kuitenkin aika paljon viime kesän myrsyissä kaatuneita puunrunkoja, ja polun vierustan oksatkin vähän vaikuttivat meihin, koirilla kun on metsissä samoillessa fleksit, että saavat liikkua vapaammin. Vähän väliä sain siis irroitella koiria jostain risusta. (ja tässä kohtaa Note to myself; ensi kerralla metsään mennessä muista hyttysmyrkky!! Vaatteista ja lippiksestä huolimatta hyttyset söivät raivokkaasti heti kun vähänkään pysähtyi) Reitti liikkui paljolti vuoren rinteiden reunoja, joten siihen kuului paljon kiipeilyä ylös ja alas. Osittain polku nousi lähes pystysuoraan, jalkoja sai sijoitella kivien ja puunjuurien väliin, jotta pääsi ponnistelemaan ylös. Muutamassa kohdassa oli rappusiakin, mutta ne alkavat olla jo sen verran aikansa eläneitä, että voisi olla parempi, ettei niitä olisi ollenkaan; sateen ja varmaan aika vähäisen käytön jälkeen liukkaaksi limoittuneista portaista lahosi reunat jo niin, että sieltä täältä irtosi pieniä paloja.

Maisemat käsittivät melkolailla koskematonta korpea, ja kulkemisen haastellisuus oli minusta vain plussaa, jo kolmen kilometrin jälkeen tunesi tehneensä jotain! Sen verran keskellä metsää oltiin, että koirat olisi ehkä uskaltanut laskea irti muuten, mutta kalliojyrkänteen takia ne oli pakko pitää kiinni. Veikkaanpa nimittäin, että etenkin tuo päättömämmin kimpoileva tapaus eli Mieskoira olisi osannut olla jarruttamatta reunalla. Metsän suuruus ja kaikesta kaukaisuus myöskin hetkeksi säikäytti minut, nimittäin onnistuin liukastumaan pitkospuulla. Se oli ihan järjettömän liukas, olin nimittäin varautunut siihen ja astuin laudalle todella varovasti, jalassa hyvät vaelluskengät, joiden pitävyys kalliollakin on ihan loistava, mutta niin vain lensin ensimmäisellä askeleella takamukselleni. Kolautin oikean kankun, vasemman kyynerpään ja leukakin osui johonkin, hetken kauhuissani tunnustelin, että sattuiko pahemmin, onneksi ei ja matka jatkui. Edes mustelmia ei tainnut muistoksi jäädä vaikka jonkin aikaa kolottikin tällin jälkeen. Tuossa kerkesin kumminkin jo miettiä, että mitäs sitten jos sattuikin niin, että matkanteko loppuu; onneksi ei! 

Yhteensä viiden kilometrin samoilun jälkeen sekä minä että koirat olimme väsyksissä, janoisia ja nälkäisiä, ja pienen vesitankkauksen jälkeen oli taivaallista ajaa kotiin syömään ja unille! Yksi uusi hieno metsäkokemus, näitä keräillään lisää!